En ole ikinä juossut itseäni niin loppuun kuin lauantaina. Olen nähnyt tv:ssä kuinka urheilijat maaliin tultuaan tuupertuvat maahan, enkä ollut pystynyt ymmärtämään miten he pystyvät jatkamaan voimansa niin, että pääsevät maaliin asti 'kaasu pohjassa', mutteivät metriäkään pidemmälle. Itse pysyin kyllä pystyssä maaliviiman jälkeenkin, mutta katsoin silti parhaimmaksi istuutua asap. Loppukirini jäi lopulta vain parin sadan metrin mittaiseksi, koska sehän olisi ikävintä jos loppukiri ei riitäkään maaliin asti...
Kumma kyllä mikään paikka ei kolottanut juoksun aikana. Tai sitten olin vain niin adrenaliinin huumassa etten sitä huomannut. En ole juossut näin pitkiä matkoja kuin puolisen vuotta, ja syynä on ollut juuri se että jokin paikka (lonkka, polvi, nilkka, jalkapohja...) kipeytyy juoksun aikana niin, ettei juoksu ole enää mukavaa. Tuohonkin nähtävästi auttaa vain säännöllinen juokseminen ja matkan pidentäminen pikkuhiljaa.
Myöskään lihakset eivät menneet hapoille vaikka matka oli pitkä ja vauhti kova. Ylämäet olivat selvästi akilleen kantapääni, sillä niissä muut juoksivat menivät joukolla ohi, vaikka minäkin juoksin niissä hieman liian lujaa. Onneksi tuolla matkalla ei ollut kuin yksi isompi mäki, ja sekin heti alussa. Jalat minulla näyttävät kestävän kovaakin menoa, ne ovat keuhkot jotka eivät meinaa pysyä menossa mukana.
Matkajuoksu on mahtavaa, kun juostaan kilpaa isossa ryhmässä. Koko matkan ajan minulla oli aina useita muita juoksijoita korkeintaan parin metrin etäisyydellä edessä ja takana. Tämä piti huolen siitä ettei juoksussa voinut yhtään löysätä, vaikka jo alkumatkasta tuntui siltä ettei voi mitenkään jatkaa tätä vauhtia enää metriäkään. En malta odottaa että pääsen seuraavan kerran kisaamaan!
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti